"Mä tapasin aivan ihanan miehen!"
"Ai no mimmosen?"
"No se on semmonen ihana ruskeasilmänen saimaannorppa, joka kantaa mulle kukkia ja hemmottelee. Me katotaan yhessä leffaa ja mä rakastan käpertyy sen kainaloon. Mä luulen että tää on se mun elämäni mies."
"Aaaaw, ei vitsi miten ihanaa, kauan te ootte tuntenu?"
"Viikon."
 |
| we heart it |
Jep. Minä satun olemaan juuri tuollainen naisyksilö. Ihastun ja rakastun nopeasti, heitän aivot narikkaan ja annan vaaleanpunaisten perhosten lennättää minut seitsemänteen taivaaseen. Yleensä silloin kun olen ihastunut, unohdan miltä tuntuu, kun sydämen päälle astutaan betoninpainoisilla maahannoususaapikkailla. Eihän siinä unohtamisessa muuten olisikaan mitään pahaa, eihän kukaan halua muistella vanhoja (sitä tikulla silmään vai miten se meni), mutta ainakin minun kohdallani yhdeksän miestapausta kymmenestä päättyy kyyneliin. Ja ne kyyneleet, ne on suoraan sanottuna ihan paskajuttu. Silmät turpoavat ja punoittavat seuraavan päivän, ja sitä joutuu niiskuttamaan niihin elefanttipapereihin vähän väliä. Se, mikä ensin on saanut silmäni loistamaan kristallinkirkkaina, on seuraavana päivänä palanen lasia verkkokalvolla. Ja muutama tikarinlyönti sydämessä.
 |
| we heart it |
Tästä päätellen voisi todeta, että miehet on ihan justiinsa sitä. Ja ihastuminen, se on justiinsa sitä itseään kanssa. Mutta minkähän takia, vaikka minunkin kohdallani ovat kaksilahkeiset tuottaneet loppujenlopuksi aina punertavia silmiä, olen edelleen sitä mieltä, että tuolla jossain, ehkä aivan nenäni edessä, on se semmoinen mies, joka saa minut hymyilemään ilman kyyneleitä? Ja siis hymyilemään ei paitsi tänään, vaan myös kymmenen vuoden päästä. (Voi herra auttakoon sitä miestä, joka minutkin lopulta nappaa, pyydän anteeksi jo hullunkurista perhettäni ja ärsyttävää tapaani naukaista makeiden unien jälkeen.)
 |
| we heart it |
Olen (veljeni vastalauseista huolimatta) tapaillut miehiä, jotka ovat ensin kohdelleet minua hyvin, mutta loppujenlopuksi unohtaneet, etten ole itsestäänselvyys. Kun mies luulee minun olevan itsestäänselvyys, kävelen ovesta ulos yhtä ripein askelin kuin olen sisään saapunutkin. Vaikkei sitä uskoisikaan, miehien avulla olen oppinut arvostamaan itseäni. Minä olen paitsi arvokas nainen, minä olen myös arvokas ihminen, enkä minä ansaitse miestä, joka unohtaa, että kultakimpaleet katoavat helposti jos niistä ei huolehdi. Ei ystäviäkään kohdella miten sattuu, joten miksi naisen pitäisi sietää huonoa käytöstä aviomiesehdokkaalta.
Ihastuminen, se on joka kerta yhtä ihanaa, ja kun se yhdeksännestä tapauksesta kymmenestä päättyy, se on aina kamalampaa kuin viimeksi. (Ainakin minun kohdallani!) Miten monta kertaa olen veljellenikin itkenyt etten enää ikinä ota miestä edes poraamaan minulle tauluja seinään ja luvannut muuttaa nunnaluostariin, ettei minuun vilkaise yksikään miehenalku. Joka kerta ajattelen näin, mutta muutama kuukausi myöhemmin löydän itseni taas seitsemännestä taivaasta perhosten keskeltä. Koska ihastuminen on, ja varsinkin vaaleanpunaiset perhoset ovat, ihan kivoja asioita, ihastun edelleen.Ehken ihan päätäpahkaa, mutta ihastumpa kuitenkin. Jos miehistä vielä voi oppia jotain arvokasta itsestään, niin eihän se silloin ole ihan paskajuttu?
 |
| we heart it |
Olenpahan oppinut semmoisenkin asian, että pitää aina katsoa mimmoiset kengät miehellä on jalassa, sattuu vähemmän jos tietää jo etukäteen millaisella monolla sydämen päälle polkaistaan. Olenpahan myös ostanut uudet korkokengät, niin voi polkaista takaisin jos siltä tuntuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti