Good Morning!

Tänään koulu alkaa vasta kahdeltatoista, joten mulla on ollu koko aamu hyvää aikaa ihan vaan itselleni. Rakastan hitaita aamuja, jollon saa nauttia hyvästä aamupalasta ja syyä sängyssä samalla ku kattoo lemppari TV-sarjaa. 

Mä tarvitsen aamuisin ainoastaan kolme asiaa, että mun päivästä tulee hyvä. Tai voihan siitä huonokin tulla, mutta jos näitä kolmea asiaa en saa nii ei hirveästi ainakaan hymyilytä. Mä tarvitsen ehdottomasti aamusuihkun, (mieluiten lämpimällä vedellä ja sellasen jossa saa vähän aikaa seistä ja herätä aamuun) aamupalaa (terveellisen ja runsaan kiitos, aamukahvia en tartte kylläkään!) ja musiikkia. Ilman musiikkia on ihan turha kuvitellakkaan, että nousen sängystä hirveän pitkälle. Nää kolme asiaa kun on kunnossa niin hymyilyttää kyllä ihan varmasti! :)

Käytiin yks päivä Anun kanssa kahvilla Picnicissä. Siellä mä bongasin ihan sikahyvän aamupalavaihtoehdon niille iänikuisille puuroille ja kaupan sokerijukurteille. Elikkäs, oon ruvennu syömään aamuisin maustamatonta jukurttia, mihin on sekotettu viinirypäleitä, kuivattuja karpaloita ja hunajaa. Ton kanssa sopii myös mustaherukat ja esim pähkinät, mutta köyhä opiskelija ei aina voi syödä ihan niin hyvin kun haluaisi.

Helppoa, hyvää ja terveellistä! Hyvät aamut kaikille ja muistakaa, että kohta on vappu ja kohta on kesä, joten suut hymyyn! :)

Haalarit kastettu!

Nyt sitä taidetaan sitten olla ihan oikeasti opiskelijoita! Eilen oli nimittäin Hietaniemen rannassa haalarinkastajaiset. Onneks ei ollu mitään oikeaa "kastetta" eikä meitä pakotettu mereen tai muuta sellaista. Vannottiin halarivala ja thats it. Ja saatettiinhan tuota ottaa muutamat siiderit ja ölyset siihen kylkeen. Ilta jatkukin sitte Onnelassa Hietsun jälkeen. Oli kyllä hauska ilta! Ja kohta pitäis taas juoda kun on vappu. HOH hoh hoijjakkaa!

Päätä vaan kallelleen jos häiritsee horisontti ;)

Näytän tässä kuvassa niin onnelliselta! Ja hei, niinhän mä oonkin! :)

 Pakko kyllä myöntää että mulla oli pieniä henkisiä taisteluita itseni kanssa laittaa noi haalarit jalkaan. Kulkisin niin paljon mieluummin kokoajan hameessa ja korkkareissa. Loppujenlopuks mun on vaan totuteltava ajatukseen, että aina ei voi edustaa 10 cm korkeammalta.

Tää opiskelijaelämä on kyllä välillä aikas kosteaa touhua! Tälläkin viikolla keskiviikkona pidettiin luokan kanssa bileet. Jengi oli kyllä aikamoisessa tuiskeessa, mutta ehkä ihan hyvä välillä nollata.

Pojat ja ehkä jokunen tyttökin keksi jossain vaiheessa että pelataan pullonpyöritystä. Siinä vaiheessa kun pojat alko intohimoisesti pussailla toisiaan, päätettiin Anun kanssa, että nyt on varmaan meidän aika lähteä kotiin.

Seuraava ryyppyreissu onkin sitten jo tiistaina, jolloin vietetään vapun lisäksi Anun synttäreitä. Suunnitelmissä ois mennä Tikkurilassa baariin, koska keskustan baarit on kuitenkin niin tupaten täyteen ahdettuja, että hyvä jos hengittää mahtuu.

Ja koska tää opiskelijaelämä on muutaki ku kupinnostoa, pitäis mun varmasti nyt olla menossa nukkumaan, tai ainakin uhrata muutama ajatus niihin koulutehtäviin. Kesälomaan ei oo enää ku muutama viikko, joten pakko se on vielä jaksaa! Sitten muutaman viikon loma ja kesätyöt alkaa kesäkuussa, en niin malttais odottaa!

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa

Tässäpä muutamia kuvia, joita en ollukkaan ollenkaan laittanu tänne.

Matikantunti ei jaksanu kiinnostaa, joten piirsin

Happy

Romanttia ja rakkautta Anun kanssa. Kynttilöitä, suklaisia mansikoita, lohitäytteisiä ruisnappeja ja kauhuleffa. Onko parempaa ?

Kesä korkattu

Viikonvaihteessa lähdettiin kavereiden kanssa Summer up cruiselle bilettämään. Matka meni hienosti, eikä osa porukasta kerinny ollenkaan ristelyn aikana nukkumaan. Minä kun olen tälläinen vanhaksi syntynyt kävin nukkumassa neljä tuntia, ja missasin samalla laivan parhaat bileet. Samalla hetkellä kun minä ja Henna oltiin menty hyttiin nukkumaan, muut porukasta pääty Elastisen hyttiin jatkoille."Ei onneks kiukuttanu herätä aamulla ollenkaa!" Siis, ei pitäisi nukkua oman onnensa ohi - vai miten se nyt menee.

Muuten oli ihan mahtava reissu! Kiitos siis kaikillee mukana olijoille! Ja tietenkin iso kiitos mahtaville artisteille.

Nyt vaan odottamaan kesän Summer up -festivaaleja ja sitä oikeaa kesää. Can't wait!

P.S. Elastiselta tulee uus levy kohta. Käykääs kuuntelemassa ennakkoon YleX:n sivuilta Tästä
Itelle ainaki kolahti! 

Laivan buffet + minä, joka rakastan ruokaa (ja varsinkin makeaa)= taivas meren päällä

Viroon saavuttiin jo hyvissä ajoin sunnuntai yönä, ja seisottiinkin Tallinnan satamassa klo 13 asti maanantaina

Elämä on etuoikeus

Hei, sinä siinä. Sinä joka juuri nyt luet tätä lausetta. Oletko sattunut miettimään, miten etuoikeutettu olet, että saat olla olemassa?

Tämä kysymys on pyörinyt mielessäni siitä hetkestä lähtien, kun avasin silmäni aamulla, otin puhelimen käteeni ja avasin Iltasanomien mobiilisovelluksen. Olin toki lukenut Bostonin pommi-iskusta, ollut kauhuissani ja järkyttynyt, ja tottakai tiesin, että iskussa menehtyi vain 8-vuotias Martin Richard. Sitten näin tämän kuvan.

Kuva on siis otettu toukokuussa 2012, kun Martin oli koulunsa kanssa rauhanmarssilla.  Kuvassa Martin katsoo suurilla silmillään suoraan kameraan ja pitää käsissään piirustusta, jonka hän on tehnyt marssia varten. "No more hurting people." "Peace." Hiljaiseksi vetää. 

Lapset ovat maailman viattomin asia. Lapset eivät esitä mitään ja ne tekevät ja sanovat asiat suoraan sydämestään. Lapset ovat aitoja, täynnä hyvää tahtoa ja uskovat aina huomiseen. Siksi on niin väärin, että  Bostonin pommi-isku lopetti pienen ja viattoman koulupojan elämän silmänräpäyksessä.

Silmänräpäys on pieni hetki. Kokeile räpäyttää silmiäsi ja huomaat miten pienestä kaikki on kiinni. Martinin isä oli juoksemassa maratonia ja Martin oli tullut kannustamaan isäänsä maaliviivalle. Naurua, iloisia ilmeitä, ja sitten ainoastaan silmänräpäys.

Sain tänään kuulla, että luokkatoverini ystävä oli menehtynyt auto-onnettomuudessa viikonloppuna. Ystävykset olivat olleet matkalla kotiin ja luokkatoverini ystävä oli jäänyt auton alle ylittäessään katua. 

 Tarvittiin vain silmänräpäyksen kokoinen hetki, ja luokkatoverini ystävä oli poissa.

Kuolema koskettaa aina. Varsinkin silloin kun se sattuu tapahtumaan lähipiirissä. Tai silloin, kun elämä viedään pois liian aikaisin. Kuolema herättää monenlaisia kysymyksiä, ja antaa liian vähän vastauksia. Entäpä, jos olisin ollut itse ylittämässä sitä katua? Entäpä jos sinä olisit ylittänyt sitä katua juuri silloin? Martinin isä ei varmasti odottanut, että hänen päivänsä tulisi päättymään kyyneliin, aamulla kun hän lähti juoksemaan maratonia. Hän saattoi kiireissään kiskoa kengät eteisessä jalkaan mielessään ainoastaan se, kuinka rankka hänen juoksumatkastaan tulisi. Ehkä hän myös mielessään mietti niitä kouluampumisen uhreja, joiden kunniaksi maraton järjestettiin. Sitten hän huikkasi vaimolleen ja Martinille heipat ja lähti. Ja muutama silmänräpäys myöhemmin lähti myös Martin.

Elämä on etuoikeus, sillä näitä silmänräpäyksen kokoisia hetkiä tapahtuu kokoajan. Ei ole mitenkään itsestäänselvää, että sinulle ja minulle tärkeät ihmiset ovat yhä olemassa. Silti saatamme pitää ystäviämme itsestäänselvyytenä, vaikka toiset ihmiset menettävät läheisiään silmiemme edessä. Milloin viimeksi muistit sanoa ystävällesi, kuinka paljon hän sinulle merkitsee, tai kuinka paljon hänestä välität? Minäkään en aina muista sanoa, tai edes osoittaa teoillani, kuinka tärkeitä ihmisiä minulla on ympärilläni.

Heitänpä sinulle pienen haasteen. Kerro tänään läheisellesi, että välität. Kerro, että hän on sinulle tärkeä. Koska silmänräpäys on liian pieni hetki, eikä kukaan meistä halua katua, ettei ole sanonut rakastavansa, silloinkun siihen vielä oli mahdollisuus.

Blondista bruneteksi

Rupesin tässä kattelemaan vanhoja kuvia, ja melkein pääs itku ku näin miten kauniit hiukset mulla on ollu. Oon siis oikealta väriltäni blondi, ja nyt on kyllä noita hiuksia iha mieletön ikävä! Olin miettiny bruneteks värjäämistä aika kauan, koska olin tosiaan ollu koko ikäni blondi. Sitten koitti se päivä ku ajattelin, että se on nyt tai ei koskaan, ja tässä sitä ollaan. Ensin kampaaja värjäs mulle ihanat vaaleanruskeat hiukset, ja sittenkun pikkuhiljaa alko tulemaan juurikasvua, lämäsin siihen päälle jonkun kaupan ruskean värin, ja mun hiukset meni aivan totaalisen pilalle. Ne oli ohuet ku hiirenhäntä ja jouduin leikkaamaan pois niistä semmosen 20 cm. Nyt alkaa pikkuhiljaa taas olemaan edes jonkunverran pituutta näissä, mutta haluaisin kyllä noi blondit takasin HETI kiitos.

oiskohan tämä 1996 vuodelta. Prinsessa ei oo mihinkään hävinny...

ehkä 2009 tai 2010, olinki silloin hyvin vähä meikkinen ja luonnollinen likka :D

Ja kyllä. Sitten löysin punaisen huulipunan. Tää on varmaan 2011

2012, tässä oon muuttanut jo omaan kotiin

2012 kesältä

2012 syksy  (Kuva: Janna Nousiainen)

2013 tammikuu/helmikuu

2013 huhtikuu

Perhe on pahin, vai miten se nyt meni?

Mä pääsin ylioppilaaks keväällä 2012. Mamma halus kuvan missä on perheen kaikki ylioppilaat ja niiden miehet :) P.s Camilla, toi ilme on kosto sun syömästä lihapullasta ;)

Niinkuin jotkut teistä lukijoista tietääkin, mulla on aika suuri perhe. Mulla on kolme pikkusiskoa, kolme isosiskoa ja neljä isoveljeä. Eli hetkinen, kymmenen sisarusta. Kymmenen, ohhoh, toihan on aika suuri luku.
No, suuressa perheessä kasvaminen ei aina oo ollu sitä suurinta herkkua, mutta en vaihtais mun perhettä mihinkään. (Okei no tällä hetkellä saattasin luopua vaikka puolikkaasta pikkusisaresta että joku tois mulle jääkaapin täytee herkkuruokaa, anyone, ainutlaatuinen tarjous ?!)

Mamma ja isi on ollu 40 vuotta naimisissa. Ei huono!

Silloin kun mä oon saanu aamulla herätä kaks tuntia aikasemmin kun koulu alkaa, vaan ja ainoastaan sen takia, että joku siskoista menee kouluun aikasemmin, ja että kerkeen aamulla saamaan edes tipan lämmintä vettä suihkussa, oisin kyllä hyvin voinu lahjoittaa muutaman siskon Venäjälle. Postikulut ois kuitenki tullu liian kalliiks, joten tää ei oo ainakaa vielä toteutunu. Silloinkin kun mun vaatekaapista on kadonnut kaikki mun ihanat lempivaatteet ja törmään niihin pikkusiskon päällä koulun käytävällä, on kans ollu aika lähellä, että vaan toinen meistä palaa kotiin. Onhan ne sisarukset suututtanu, aika montakin kertaa.

Jos kuitenkin oisin kasvanu nää kaikki vuodet ilman mun hullunkurista perhettäni, mä voisin olla aika erilainen tyttö. En ehkä ymmärtäis, että maailmassa on muitakin ihmisiä kuin minä, enkä välttämättä osais niellä kiukkuani edes sen vertaa, mitä tänäpäivänä osaan. (Ja sisarukset voi todistaa että toi kiukun nielemisen oppiminen on tosiaan tullu tarpeeseen, en meinaan todellakaan nuorempana ollu mikään hiljainen ja kiltti kakara!) En myöskään välttämättä tulis toimeen erilaisten ihmisten kanssa, tai osais jakaa asioitani muille. Olisin varmasti myös paljon yksinäisempi. Koska sisarukset on myös mun parhaita ystäviä. Olisin myös monta kokemusta ja muistoa köyhempi, ja se olis kyllä kamalampaa kun mun tänhetkinen tyhjä jääkaappini.

Meillä on sisarusten kanssa aika avoimet ja lämpimät välit. Ainakin useimpien kanssa. Tiedän, että mä voin milloin vaan kertoa niille vaikeitakin asioita, ja tiiän että puhelimen päässä on aina joku, jota oikeesti kiinnostaa mitä toiselle kuuluu. Ne on ihan parhaita hetkiä, kun koko perhe on koolla esim jouluna. Kun ollaan syöty hyvin, avattu lahjat yhdessä ja laulettu puhelinkonsertteja sukulaisille. Ehkä siks joulu on myös mun lempijuhla - ku tiiän että koko perhe kokoontuu yhteen.

Isoveli ja Mummi 

 Koska mun sisaret on aika samanikäsiä mun kanssa, meillä on aina ollu paljon yhteisiä asioita. Ollaan hihitelty keskenämme toistemme ihastuksille, leikitty ulkona kirkonrottaa ja keksitty mitä idiooteimpia ideoita. Esimerkiksi kerran pikkusina päätettiin pikkusiskon kanssa että laitetaan vähän "poskipunaa". Maalattiin voikukalla koko naama täyteen keltasta väriä- siinäpä oli sitten Mammalla pesemistä. Yhen kerran keksittiin erään kirjan innoittamana "yllytyshullu" leikki, jossa piti keksiä toiselle joku nolo tai kielletty asia tehtäväks. Se kuka ensimmäisenä ei uskaltanu tehä toisen määräämää tehtävää putos pelistä ja oli luuseri. Siinä sitä on sitte huudeltu mummoille ja kailotettu ympäri kyliä. Ja Mamma luuli että me oltiin kilttejä kakaroita. Kerran napattiin yks kulkukissa ja piilotettiin se meijän majaan. Käytiin salaa ruokkimassa sitä iltapalan jälkeen leivänpäällisillä ja nimettiin se Sissiksi. Sepitettiin siitä jopa laulu! Se oli kyllä fiksu kissa kun se karkas aika nopeasti.

Matkalla veljen lakitustilaisuuteen

Ollaan fanitettu samoja bändejä, (Onko joku joka ei muista Gimmeliä!!!) shoppailtu samanlaisia vaatteita ja käyty samoissa harrastuksissa.
Harrastettiin muutaman siskon kanssa telinevoimistelua, ja muistan miten pelleiltiin aina yhessä siellä niin että valmentajat hermostu. No kyllä me välillä kanssa oltiin oltu kiltistikkin, kun meistä kerran on semmoinen kuva jossa jokasella on palkinto kädessä.

Ollaan itketty yhessä, naurettu yhessä, ja jep- tapeltu varmaan enemmän ku laki sallii.  Huolimatta siitäkin katkerasta hetkestä, kun isosisko päätti syödä mun lautaselta viimesen lihapullan, (ai että se kirpas sydämestä) mun sisarukset on mulle silti kaikki kaikessa. Mitä hullumpi perhe, sitä hauskempaa. Ja meillä on kyllä tosiaan ollut hullua ja hauskaa. Kiitos siis että oon saanu kasvaa teidän kanssa, ootte mulle jokainen hirmu tärkeitä <3

Naddessa pikkusiskon kanssa

So, do you think you can sing?

Mun piti olla ilman alkoholia tääkin viikonloppu, mutta mene nyt sitten tyttöjen kanssa ulos ja katso kun muut ottaa vieressä ja sinä et. Heikko ihminen kun olen...

No, onneks hirveän tuskastelun jälkeen löydettiin  Ravintola väentupa. Siellä mä  keskityin ryyppäämisen sijasta ensin panikoimaan että uskallanko laulaa karaokea ja loppujenlopuks jännitin että milloin on mun oma vuoro laulaa.

Jaahas, tytöt näyttää taas siltä että sitä on  juotu jotain muutakin kun limpparia.

Uskaltauduin onneks tarttumaan mikkiin muutaman biisin ajaksi, ja oli kyllä oikeasti ihan kiva ilta. Koska ryyppäämiseen en oikein kerinny keskittyä, join parit ja sitten olikin mun vuoro lähteä kotiin nukkumaan. Emma ja Merit oli kuitenki bailabaila tuulella ja ne kävi kattomassa mikä meininki Onnelassa oli, ei kuulemma hyvä, ja siks oonki tyytyväinen että menin kotiin sillon ku alko väsyttää.

Oon kyllä aika ylpeä että uskaltauduin laulamaan. Kaverit sano että mä en muka oo ujo, mutta kyllä mä oikeasti oon aika ujo. Mä vaan voitan sen ujouden ehkä helpommin kun ne.

Päärynäsiideriä ja karaokea. Ei muuten oikeasti hullumpi ilta!

Laulaminen on hirveän kivaa. Se on kyllä aina ollu ihan just mun juttu. Oon kokeillu pianonsoittamista ja poikkihuiluakin, mutta ne ei oikein ikinä oo sytyttäny kuitenkaa niin paljon ku laulu. Tykkään siitä, miten musiikin avulla voi tuoda tunteita esiin ihan eri tavalla, kuin kirjottamalla tai puhumalla. Kun musiikki tuntuu aina menevän suoraan sydämeen. 

Tää oli ihan tällänen nopea postaus eilisestä, myöhemmin tänään tulee vielä yks toinen postaus :)

Miehistä ihminen oppii

Naisena minulla on tietenkin paljon sanottavaa miehistä.  Yleensä homma menee näin:
 "Mä tapasin aivan ihanan miehen!"
"Ai no mimmosen?"
 "No se on semmonen ihana ruskeasilmänen saimaannorppa, joka kantaa mulle kukkia ja hemmottelee. Me katotaan yhessä leffaa ja  mä rakastan käpertyy sen kainaloon. Mä luulen että tää on se mun elämäni mies."
 "Aaaaw, ei vitsi miten ihanaa, kauan te ootte tuntenu?"
 "Viikon."

we heart it

Jep. Minä satun olemaan juuri tuollainen naisyksilö. Ihastun ja rakastun nopeasti, heitän aivot narikkaan ja annan vaaleanpunaisten perhosten lennättää minut seitsemänteen taivaaseen. Yleensä silloin kun olen ihastunut, unohdan miltä tuntuu, kun sydämen päälle astutaan betoninpainoisilla maahannoususaapikkailla. Eihän siinä unohtamisessa muuten olisikaan mitään pahaa, eihän kukaan halua muistella vanhoja (sitä tikulla silmään vai miten se meni), mutta ainakin minun kohdallani yhdeksän miestapausta kymmenestä päättyy kyyneliin. Ja ne kyyneleet, ne on suoraan sanottuna ihan paskajuttu. Silmät turpoavat ja punoittavat seuraavan päivän, ja sitä joutuu niiskuttamaan niihin elefanttipapereihin vähän väliä. Se, mikä ensin on saanut silmäni loistamaan kristallinkirkkaina, on seuraavana päivänä palanen lasia verkkokalvolla. Ja muutama tikarinlyönti sydämessä.

we heart it

Tästä päätellen voisi todeta, että miehet on ihan justiinsa sitä. Ja ihastuminen, se on justiinsa sitä itseään kanssa. Mutta minkähän takia, vaikka minunkin kohdallani ovat kaksilahkeiset tuottaneet loppujenlopuksi aina punertavia silmiä, olen edelleen sitä mieltä, että tuolla jossain, ehkä aivan nenäni edessä, on se semmoinen mies, joka saa minut hymyilemään ilman kyyneleitä? Ja siis hymyilemään ei paitsi tänään, vaan myös kymmenen vuoden päästä. (Voi herra auttakoon sitä miestä, joka minutkin lopulta nappaa, pyydän anteeksi jo hullunkurista perhettäni ja ärsyttävää tapaani naukaista makeiden unien jälkeen.)

we heart it

Olen (veljeni vastalauseista huolimatta) tapaillut  miehiä, jotka ovat ensin kohdelleet minua hyvin, mutta loppujenlopuksi unohtaneet, etten ole itsestäänselvyys. Kun mies luulee minun olevan itsestäänselvyys, kävelen ovesta ulos yhtä  ripein askelin kuin olen sisään saapunutkin. Vaikkei sitä uskoisikaan, miehien avulla olen oppinut arvostamaan itseäni. Minä olen  paitsi arvokas nainen, minä olen myös arvokas ihminen, enkä minä ansaitse miestä, joka unohtaa, että kultakimpaleet katoavat helposti jos niistä ei huolehdi. Ei ystäviäkään kohdella miten sattuu, joten miksi naisen pitäisi sietää huonoa käytöstä aviomiesehdokkaalta.

Ihastuminen, se on joka kerta yhtä ihanaa, ja kun se yhdeksännestä tapauksesta kymmenestä päättyy, se on aina kamalampaa kuin viimeksi. (Ainakin minun kohdallani!) Miten monta kertaa olen veljellenikin itkenyt etten enää ikinä ota miestä edes poraamaan minulle tauluja seinään ja luvannut muuttaa nunnaluostariin, ettei minuun vilkaise yksikään miehenalku. Joka kerta ajattelen näin, mutta muutama kuukausi myöhemmin löydän itseni taas seitsemännestä taivaasta perhosten keskeltä. Koska ihastuminen on, ja varsinkin vaaleanpunaiset perhoset ovat, ihan kivoja asioita, ihastun edelleen.Ehken ihan päätäpahkaa, mutta ihastumpa kuitenkin. Jos miehistä vielä voi oppia jotain arvokasta itsestään, niin eihän se silloin ole ihan paskajuttu?

we heart it

Olenpahan oppinut semmoisenkin asian, että pitää aina katsoa mimmoiset kengät miehellä on jalassa, sattuu vähemmän jos tietää jo etukäteen millaisella monolla sydämen päälle polkaistaan. Olenpahan myös ostanut uudet korkokengät, niin voi polkaista takaisin jos siltä tuntuu.

Home is where the heart is