Sairasta meininkiä

No eiköhän tietenkin käynyt niin, että kun olen tullut Helsingistä Hankoon viettämään mielessäni ihanan syysloman kavereiden kanssa, niin jostain kumman syystä sairastun ja makaan loman sitten sängyn pohjalla.

Googlesta

Jep. Keskiviikko iltana kurkku ja pää tulivat kipeiksi ja koko eilisen päivän makasin särkylääkkeitä popsien kahden untuvapeiton alla. Harmittaa ihan vietävästi! Olisi ollut ihan sikana kaikkea kivaa tekemistä, mutta tulinpa sitten Helsingistä asti tänne Suomen Miamiin sairastamaan. Sairasta meininkiä.

Tänään on onneksi jo vähän parempi olo, ja saattaapi olla että nappaan mutaman särkylääkkeen ja juon vielä muutaman kupin mamman punaista mehua ja hipsin ulos tästä talosta jonnekin. Ei yhtään huvittaisi nimittäin nukkua enää, eikä katsoa telkkaria Voiton kanssa. Voitto tulee aina suoraan syliin istumaan kun menen katsomaan telkkaria ja sitten se nukahtaa koivet kattoon osoittaen ja kovaan äänen kuorsaten syliini. Sitten kun yrittää lähteä siitä niin koira katsoo ihanilla tummilla nappisilmillään: "Et onks ihan pakko mennä, eiks nukuta vielä vähän aikaa ees?!"

Onneksi mulle ei oo noussut kuumetta, ja luulen että jos vielä ensi yön nukun 15h (niinkuin olen tällä viikolla muutamana yönä tehnytkin) niin tää tauti alkaa olla nujerrettu. Tunnolliset opiskelijathan sairastaa tietenkin syyslomalla!

Syysloman ensimmäinen päivä Hangossa

Heissulivei!
Tämä on nyt tämmöinen tosi pikainen postaus. Istun tällä hetkellä Hangossa vanhempien luona keittiönpöydän ääressä. Saavuin siis tänään Hankoon ja koska mun eräs erittäin loistava ja ihana työkaveri lupas tehdä mun perjantain työvuoron, taidan viettää loppu syysloman täällä! jejee :)


Tänään kerkesin jo näkemään muutamia ystäviä vähän. Kuutti oli taas maailman kiltein ja kultaisin ja haki mut Karjaan asemalta Hankoon. Jannan kanssa käytiin kuvailemassa vähän syksyn pimenevässä illassa ja kuvia varmaan tulee myöhemmin sitten. Oli tosiaan aika pimeää nopeesti nii kauheasti ei kerinny kuvaamaan, enkä mäkään kamalan kylmyyden ja tuulen tuivertamisen takia malttanut olla niin paikallani, että oisi kauheasti onnistuneita kuvia tullu.. hups.

Lauran kanssa tutkiskeltiin uudeksi vuodeksi etelänmatkaa meille kahdelle, ja saattaapi olla että lähdetään Gran Canarialle juhlistamaan uutta vuotta! En malttais odottaa yhtään!!!

Nyt vähän iltapalaa ja sitten vois katsoa jonkun leffan ja suunnitella huomista Hankopäivää :)

P.s. Eikä tietoakaan mistään kuvista. Käytän tällä hetkellä veljen jotain pientä ihme konetta mistä saa näytön ja näppäimet erikseen ???!!!! Enkä iha osaa käyttää tätä :D

Eihän vaan! Vanhempiensa tytärkö?!

Usein nuoret ajattelevat, etteivät he muistuta ollenkaan vanhempiaan. Olemme erinäköisiä, toimimme eri tavoin, ja ajatuksemmekaan harvoin kohtaavat kiitettävällä tasolla. On tilanteita, joissa vannomme, ettei meistä ikinä tule samankaltaisia kalkkiksia, pihejä faijoja tai tiukkapipoisia mutseja. Emmekä varmasti ole ikimaailmassa perineet näiltä mutseilta ja faijoilta yhtään mitään. Ei  tule kuuloonkaan!
Silti on olemassa sanonta: "Ei omena kauaksi puusta putoa."

Minä ajattelin 13-vuotiaana vanhemmistani aika paljon pahaa. Murisin kotiintuloajoille, kiukkusin kotitöistä, ja vannoin tosiaan, etten minä koskaan tule toimimaan missään asiassa samoin kuin vanhempani. Mutta kuinkas sitten loppujenlopuksi kävikään?

Tänään töissä meillä kävi hirveä lauma noin kuusi-vuotiaita poikia. Pojat mennä huristelivat potkulaudoillaan ympäri kauppaa, huusivat toisilleen kovaan ääneen ja mölysivät karkkihyllyn luona niin, että minun oli pakko mennä katsomaan, mitä ihmettä pojat oikein mekastavat.
"Pojat, pojat! Mitäs ihmettä täällä oikein tapahtuu!" Minä kysyin tiukkaan sävyyn pojilta, jotka olivat viskoneet potkulautansa pitkin kaupan käytäviä. Asetin molemmat käteni lanteilleni ja katsoin poikia tuimasti.
Pojat hiljentyivät hetkeksi kuuntelemaan mitä minulla oli sanottavana. "Ensinnäkään, tänne kauppaan ei voi tulla potkulaudoilla huristellen ja viskoa potkulaudat sitten pitkin käytäviä. Mitä jos joku kompastuu noihin lautoihin ja joutuu sairaalaan?" Poikien ilmeet muuttuivat hämmentyneiksi ja he vilkuilivat toinen toisiaan epävarmoina. "Saako kaupassa käyttäytyä huonosti, ja huutaa niin että varmasti kilometrinkin päässä kuulevat teidän mekastuksenne? Eikö teille kukaan ole kertonut, miten kaupassa tulee käyttäytyä?" Pojat vastaavat hiljaa että eihän kaupassa huutaa saa. Ja ehkä joku on joskus kertonut myös miten kaupassa tulee käyttäytyä. Pidin pojille pienen puhuttelun ja vannotin jokaista ensi kerralla toimimaan nätisti kaupassa. Pojat ostivat nöyrästi karkkinsa ja hiljaisina poistuivat kaupasta. Minä palasin tyytyväisenä työtehtävieni pariin.
Hetkeä myöhemmin huomasin kuitenkin erään asian. Minä olin toiminut poikien kanssa juuri niinkuin isäni ja äitini ovat minua nuhdelleet. Isällä oli tapana laittaa kädet lanteilleen ja seisoa pienessä haara-asennossa ja äitini todellakin katsoi tiukasti minua ja esitti luonteeltaan päivänselviä kysymyksiä, joihin vastaaminen tuntui typerältä. Yhtä kaikki, pojat ymmärsivät toimineensa väärin. Olin siis huomaamattani toiminut aivan samalla kaavalla, jolla vanhempani toimivat.

Tämä ei loppunut vielä tähän. Kuinka usein olen huomannut katselevani kristallikruunuja näyteikkunoissa ja tajunnut sitten että äitini rakastaisi noita todella paljon! Tai tullut vanhempieni luokse kotiin, huomatakseni, että äidin hankkima uusi sohvatyyny on samanlainen, jota itse kuolasin muutama päivä sitten NetAnttilan verkkosivuilta.

Olen myös laittanut merkille, että kotoa pois lähtiessäni laitan aina paljon koruja ja heti kun palaan taas takaisin kotiin, riisun jokikisen korun kaulastani korutelineeseen. Kappas kummaa, huomasin myös että äitini toimii aivan samalla tavalla!
Me nuoret perimme vanhemmiltamme geenien lisäksi myös sellaisia asioita, joita on vaikea itse huomata, jollei tarkkaile omaa käytöstään. Ja tämä tapahtuu varmasti, halusimme tai emme! Olin miettinyt miksi en ikinä kotona käytä mitään koruja, tai minun on aina pakko saada ne pois heti kotiin päästyäni. Rakastanhan toki kimaltelevia esineitä kuin harakka. Pieni aikamatka nuoruuteeni paljasti tosiaan, miksi minä toimin niinkuin  toimin.

Tästä päätellen voisi todeta, että minun kohdallani ei omena ole ainakaan hirveän kauas puusta pudonnut. Taidan todellakin olla vanhempieni tytär, vaikka 13-vuotiaana olisin mieluummin leikkauttanut kultaiset kutrini kokonaan pois, kuin myöntänyt minkäänlaista sukulaissuhdetta kotini valtiaisiin. Onneksi minulla on kuitenkin loppujenlopuksi ihan mukavat vanhemmat, ainakin nykyään. Tai ehkä minä itse olen myös vähän mukavampi, kuin aikoina, jolloin ainuita fiksua ajatuksia päässäni ei nykytiedon perusteella voisi kutsua fiksuiksi mitenkään. On ihan mukavaa kuitenkin huomata, ettei ole perinyt tai omaksunut vanhemmiltaan tähän ikään mennessä kuitenkaan mitään täysin hulluja juttuja. Toivottavasti ainakaan. Ja jos minä joskus sattuisinkin tekemään jotain hullua, voin syyttää siitä sitten vanhempiani. Aika hyvä juttu!

Kuvat: Weheartit.com

Kaunis oranssi vaahterapuu

Syyskuu on kerinnyt vaihtua lokakuuksi jo viikko sitten. Minä olen vetäissyt nahkasaappaiden sisään Mamman neulomat vaaleanpunaiset villasukat ja toivonut joka aamu kouluun lähtiessäni, että ulkona olisi edes vähän lämpimämpää. Mutta aina siellä on kylmä. Jos kesällä heitti jo toukokuussa talviturkin Munkkiniemen rantaan, niin miten sen saa sieltä takaisin nyt lokakuussa, kun tulee taas talvi ja on kylmä?

Syksy on kyllä ollut aika kiireistä aikaa. Viimeviikolla juoksin koulussa ja töissä ja sitten taas koulussa ja kotona aina välillä. Perjantaina käytiin Anun kanssa Suvi Teräsniskan keikalla Tikkurilan Shamrockissa. Suvi lauloi kyllä aivan saakelin hyvin, ei voi muutakun kehua! Shamrock vaikutti myös tosi kivalta paikalta. Pitänee käydä siellä joku toinenkin kerta. Lauantaina pakkasin kimpsut ja kampsut kasaan ja suuntasin kohti Hankoa. Hangossa jutskailtiin tyttöjen kanssa lauantai ilta ja yö, ja kotiin selvisin vasta joskus puoli viiden aikaan sunnuntaina aamuyöstä. Onneksi olin kuitenkin päättänyt olla juomatta, niin ei sunnuntai mennyt kokonaan krapulaisen unessa. Parasta Hangossa ja kotona käymisessä oli kuitenkin ehkä Mamman tekemä herkkuruoka. Opiskelijana nuudeleihin tottuneet makunystyräni olivat ihan sulaa vahaa Mamman kaalilaatikon, karamellipossun ja puolukkasurvoksen maistettuaan. Sainpas näitä herkkuja myös kotiin Helsinkiin viemiseksi!

Syksy on ollut myös hiukan surullista aikaa. Viimeviikolla kävin saattamassa Pappani haudan lepoon ja tänään sain tietää, että minulle erittäin rakkaat ja tärkeät ihmiset olivat myös menettäneet heille läheisen ihmisen.
Läheisen menetys on aina kova paikka, mutta onneksi on niitä ihania ystäviä ja perhe, joka kyllä auttaa ja tukee aina vain kun tarvitsee. Tänä syksynä olen saanut kiittää aika monta kertaa ystäviä, jotka ovat kuunnelleet kun minun tarvitsee puhua, itkeä tai istua ihan vain hiljaa jonkun kanssa. Ovatpa juottaneet humalaankin kun on ollut tarve pienelle  -tai vähän suuremmalle nollaukselle. Ovatpa myös nurisematta nauru suussa pesseet valkoisia tyynyliinoja, jotka allekirjoittanut sattui vahingossa sotkemaan punaiseen huulipunaan ja aurinkopuuteriin. Ei pitäisi nukahtaa meikit naamassa - ei edes humalassa!

Ihminen tarvitsee aika vähän loppujenlopuksi ollakseen onnellinen. Rakas ystävä, pehmeät vaaleanpunaiset villasukat ja Mamman tekemää puolukkasurvosta - ja minulla onnellisella sattuu olemaan nämä kaikki! Lisäksi minulla vielä on kaunis oranssi vaahterapuu suoraan ikkunan edessä. Kaipa se täytyy siis hymyillä, ihan vaikka vaan tuon oranssin vaahterapuun takia.

Voimia sinulle, joka olet tänä syksynä menettänyt läheisen ihmisen.  Laitan täältä superisti oransseja kauniita vaahterapuita ja paljon niita irtoilevia lehtiä. Ihan vaan siksi että lapset tykkää hyppiä niissä oransseissa lehtikasoissa, ja se on kyllä hymyilyttänyt aina niin aikuisia kuin lapsiakin.